Millainen eläin oli sukupuuttoon kuollut tasmaniantiikeri?
Tasmaniantiikeri eli pussihukka, tasmaniansusi tai pussisusi oli australialainen pussieläin, joka eli viimeisten kolmen vuosituhannen ajan ennen sukupuuttoaan vain Tasmanian saarella. Se oli pussihukkien heimon viimeinen laji ja suurin historiallisena aikana elänyt pussipeto. Sen kanta romahti eurooppalaisten siirtolaisten saavuttua saarelle, ja viimeinen tunnettu yksilö kuoli eläintarhassa vuonna 1936.
Millainen eläin oli tasmaniantiikeri?
Ulkonäkö
Vaikka kyseessä onkin sukupuuttoon kuollut laji, sukupuutosta on niin vähän aikaa, että tasmaniantiikerin ulkonäöstä tiedetään kohtalaisen paljon. Tasmaniantiikeri muistutti muodoltaan sutta ja väritykseltään tiikeriä, mistä juontuvat sen monet suteen ja tiikeriin viittaavat nimitykset.
- Täysikasvuiset urokset olivat kuonosta hännänpäähän mitattuna keskimäärin 1,6 metrin ja naaraat 1,5 metrin pituisia. Urokset painoivat keskimäärin 25 ja naaraat 15 kilogrammaa.
- Tasmaniantiikerillä oli 50–60 senttimetriä pitkä paksutyvinen ja taipumaton, kengurun häntää muistuttava häntä. Joidenkin lähteiden mukaan tasmaniantiikeri osasi hyppiä kahdella jalalla kengurun tavoin, mutta tämä teoria ei todennäköisesti pidä paikkaansa.
- Tasmaniantiikerin takajaloissa oli neljä ja etujaloissa viisi varvasta. Sen jalanjälki erottui selvästi Tasmanian muiden eläinten jäljistä.
- Tasmaniantiikerillä oli lyhyt ja paksu harmaanruskea tai ruskeankeltainen turkki, jossa oli 12–16 tummanruskeaa tai mustaa pystyjuovaa. Raidoitus oli selvimmin näkyvillä pennuilla.
- Tasmaniantiikerillä oli vahvat ja lihaksikkaat leuat, jotka se pystyi avaamaan vähintään 120 asteen kulmaan. Sillä oli 46 hammasta.
- Tasmaniantiikerin korvat olivat pystyt ja noin 8 senttimetrin pituiset.
- Tasmaniantiikerillä sanotaan olleen selvästi erottuva ominaishaju, jota sen arvellaan erittäneen häirityksi tullessaan pussiahman tapaan.
Elinympäristö ja käytös
Tasmaniantiikerin käytöksestä ei tiedetä kovinkaan paljon, sillä tutkijat pääsivät tarkkailemaan lajin käytöstä vain vankeudessa ja päiväsaikaan. Tasmaniantiikeri oli yöeläin, joka vietti päivät lähinnä luolaan rakentamansa pesän tai puunrunkojen suojissa. Laji eli yleensä melko avoimessa metsä- ja nurmimaastossa, mutta viimeisiä yksilöitä tavattiin myös tiheällä sademetsäalueella. Tasmaniantiikerin reviiri oli tyypillisesti 40–80 neliökilometrin laajuinen.
Yksilöt liikkuivat yleensä yksin, pareittain tai pienissä perheryhmissä, mutta joissain tapauksissa ne kerääntyivät isommiksi laumoiksi. Pussihukat lisääntyivät kerran vuodessa, ja suurin osa poikasista syntyi tammikuussa. Pentueessa oli yleensä kolme poikasta, joita emo kantoi pussissaan ensimmäiset kolme kuukautta. Pennut pysyttelivät luolassa emon metsästäessä ruokaa. Poistuessaan lopullisesti emonsa pussista ne olivat valmiit pärjäämään luonnossa itsekseen.
Tasmaniantiikereitä kohdanneet kuvailivat näitä eläimiä varautuneiksi ihmisten seurassa, joskin osa yksilöistä teki ihmisiin lähempää tuttavuutta. Aboriginaalien mukaan osa tasmaniantiikereistä ui toisinaan. Näiden eläinten ääntelyn kerrotaan muistuttaneen yskivää haukuntaa. Ne haukkuivat etenkin valmistautuessaan metsästämään, todennäköisesti kommunikoidakseen laumansa muiden jäsenten kanssa. Tuntiessaan olonsa uhatuksi ne saattoivat myös murista ja sähistä. Tasmaniantiikerin uskotaan luottaneen lähinnä näkökykyynsä ja kuuloonsa metsästäessään, sillä sen hajuaisti ei ollut erityisen kehittynyt. Se oli kestävä, mutta suhteellisen kömpelö eläin ja hidas juoksija.
Ruokavalio
Tasmaniantiikeri oli lihansyöjä, jonka vatsassa oli suuri venyvä lihaskerros. Tämän arvellaan johtuvan siitä, että tasmaniantiikerin täytyi pystyä keräämään kerralla suuria määriä ruokaa niinä aikoina, kun ravintoa oli tarjolla niukasti. Tasmaniantiikerin pääravintoa olivat kengurut ja muut pussieläimet, pienet jyrsijät ja linnut, mutta eurooppalaisten saavuttua Tasmaniaan se ryhtyi syömään myös lampaita ja siipikarjaa.
Tasmaniantiikeri vietti päivät pesässään tai muussa suojassa ja saalisti öisin. Sen metsästystavoista on esitetty erilaisia teorioita. Silminnäkijähavaintojen mukaan se saalisti väijymällä, mutta toisaalta lajin luustosta tehtyjen analyysien perusteella on päätelty, että tasmaniantiikeri saattoi juosta pitkiä matkoja ja ajaa saaliinsa läkähdyksiin.
Sukupuutto
Tasmaniantiikerikanta romahti eurooppalaisten siirtolaisten saavuttua saarelle, ja viimeinen tunnettu yksilö kuoli eläintarhassa vuonna 1936. Tutkijat ovat arvioineet luulöytöjen ja kalliomaalausten perusteella, että tasmaniantiikeri eli vielä 3 000–2 000 vuotta sitten Australian mantereella ja mahdollisesti myös Uudessa-Guineassa.
Se alkoi kuitenkin menettää elintilaansa dingolle noin 3 500 vuotta sitten, minkä lisäksi aboriginaalien harjoittamalla metsästyksellä on saattanut olla vaikutusta kannan pienentymiseen. On myös arveltu, että dingojen mukana levisi tauti tai loinen, joka tappoi Australiasta sekä tasmaniantiikerit että pussiahmat, jotka ovat tasmaniantiikerin lähimpiä edelleen eläviä sukulaisia. Tasmaniantiikeri säilyi kuitenkin Tasmaniassa, minne dingo ei koskaan levinnyt.
Tuoreet tieteelliset tutkimukset antavat viitteitä siitä, että tasmaniantiikeri oli tuomittu sukupuuttoon, ja laji olisi hiipunur myös ilman ihmisten väliintuloa. Lajin geneettinen monimuotoisuus oli nimittäin rajussa laskussa jo ennen kuin ihmiset alkoivat metsästää sitä. Luonnossa pitkäaikaisen geneettisen monimuotoisuuden väheneminen lisää alttiutta ympäristön muutoksille, mikä johtaa lopulta sukupuuttoon.
Kaikki lainatut lähteet tarkistettiin perusteellisesti tiimimme toimesta varmistaaksemme niiden laadun, luotettavuuden, ajantasaisuuden ja pätevyyden. Tämän artikkelin bibliografia katsottiin luotettavaksi ja akateemisesti tai tieteellisesti tarkaksi.
- Berns, G. S., & Ashwell, K. W. (2017). Reconstruction of the cortical maps of the Tasmanian tiger and comparison to the Tasmanian devil. PLoS One, 12(1), e0168993.
- Feigin, C. Y., Newton, A. H., Doronina, L., Schmitz, J., Hipsley, C. A., Mitchell, K. J., … & Pask, A. J. (2018). Genome of the Tasmanian tiger provides insights into the evolution and demography of an extinct marsupial carnivore. Nature Ecology & Evolution, 2(1), 182-192.