5 mielenkiintoista seikkaa sapelihammastiikeristä
Yksi kiehtovimmista eläimistä, joita on koskaan ollut olemassa, on varmasti sapelihammastiikeri. Se oli hurja ja vertauskuvallinen kissaeläin, joka näytti jonkin verran nykypäivän tiikeriltä. Sen merkittävin piirre oli sen suusta ulkonevat pitkät torahampaat. Sen elämästä tiedetään kuitenkin muitakin merkittäviä seikkoja. Haluatko kuulla niistä?
Tämä sukupuuttoon kuollut eläin kuului Machairodontinae-alaheimoon. Siihen kuului 3 lajia: S. fatalis, S. populator ja S. gracilis. Alla kerromme sapelihammastiikeristä paljon enemmän!
Sapelihammastiikerin ominaisuudet
Aloitetaan tutustumalla sapelihammastiikerin ulkonäköön. Se muistutti nykyisiä kissaeläimiä , vaikkakin oli rakenteeltaan jykevämpi. Sen jalat olivat lyhyemmät, mutta leveämmät ja voimakkaammat, mikä viittaa siihen, että sen raajoissa oli paljon voimaa.
Jotkin seikat, kuten lyhyt häntä ja lyhyt jalkapöytä, viittaavat siihen, että se ei ollut yhtä nopea kuin muut tunnetut lajit.
Sapelihammastiikerin ruumiin koko vaihteli lajista riippuen ja se painoi 55-300 kiloa. Smilodon gracilis oli pienin, massaltaan 55-100 kiloa ja muistutti jaguaaria. Seuraavana oli S. fatalis, 160-280 kiloa, joka muistutti siperiantiikeriä. Suurin oli S. populator, joka painoi 220-360 kiloa. Uskotaan kuitenkin, että jotkut yksilöt saattoivat painaa jopa 400 kiloa.
Epäilemättä sen ruumiinrakenteen silmiinpistävin piirre oli pitkät syöksyhampaat. Sekä naaraalla että uroksella oli sellaiset. Lisäksi molempien yksilöiden koko ja paino olivat samanlaiset, joten sukupuolidimorfismia ei ollut. Sapelihammastiikeri oli noin 1,15 metriä pitkä, ja sen torahampaat saattoivat olla 18 tai jopa 26 senttimetriä pitkät.
Mielenkiintoista tietoa sapelihammastiikeristä
Tutustutaanpa seuraavaksi viiteen mielenkiintoiseen seikkaan näihin eläimiin liittyen.
1. Sillä oli heikko purema
Vaikka se saattaa tuntua oudolta, yksi sapelihammastiikerin ominaisuuksista oli se, että sen purema ei ollut kovin voimakas, vaan itse asiassa melko heikko, kun sitä verrataan nykypäivän kissaeläimiin. Huolimatta sen torahampaiden suuresta koosta tietokonemallinnustutkimus on osoittanut, että sen purentavoima vastasi kolmasosaa leijonan (Panthera leo) puremavoimasta. Näiden tulosten uskotaan liittyvän tapaan, jolla kumpikin eläin tappaa saaliinsa.
2. Metsästystapa oli erilainen kuin tuntemiemme kissaeläinten
Smilodon-suvun metsästystapa oli erilainen kuin nykyisten kissaeläinten. Ne purivat saalistaan kaulaan, kun ne olivat alistaneet sen vankalla vartalollaan. Puremisen tarkoituksena ei kuitenkaan ollut tukehduttaa saalista, vaan hampaita käytettiin pikemminkin henkitorven ja tärkeiden verisuonten katkaisemiseen. Tällä strategialla uhri jäi tajuttomaksi ja kuoli nopeasti syvien ja tappavien haavojen ansiosta.
Joissakin sapelihammashampaissa oli myös sahalaitainen reuna, joka helpotti saaliille aiheuttamaa tappavaa viiltoa. Tällä tavoin aika- ja energiakustannukset vähenivät. Tämä menetelmä eroaa nykyaikaisten petokissojen käyttämästä menetelmästä, joka pyrkii tukehduttamaan uhrin, mikä vaatii näiltä pedoilta valtavasti energiaa.
3. Ne söivät suuria kasvinsyöjiä
Sapelihammastiikerin käyttämän metsästys- ja tappamisstrategian ansiosta se pystyi erikoistumaan suurten eläinten pyydystämiseen. Niistä voidaan mainita biisonit, mastodontit, hirvet, jättiläislaiskiaiset ja jopa nuoret mammutit.
4. Smilodonilla on sama yhteinen alkuperä kuin nykyisillä tiikereillä
Yleinen uskomus, jonka mukaan sapelihammastiikerit ovat nykyisten tiikereiden ja leijonien esi-isiä, on väärä. Molemmilla eläinryhmillä on kuitenkin yhteinen alkuperä. Tässä mennään noin 23 miljoonaa vuotta taaksepäin, jolloin ensimmäinen tunnettu kissaeläin nimeltään Proailurus oli olemassa. Tästä iberianilveksen kokoisesta eläimestä ovat siis saaneet alkunsa nykyisten kissaeläinten ja machairodontinae-heimon kaksi sukulinjaa.
5. Sukupuutto tapahtui noin 12 tuhatta vuotta sitten
Näiden petoeläinten sukupuuttoon kuolemisen syyt eivät ole täysin selvillä, mutta on olemassa kaksi päähypoteesia. On ajateltu, että tuolloin sapelihammastiikereiden eniten metsästämien suurten saaliseläinten jakauman muutos oli avain niiden katoamiseen.
Toisaalta tämä saattoi johtua tuon ajan rajuista ympäristömuutoksista. Ja toisaalta siitä, että ympäristöön tulivat ensimmäiset ihmiset, jotka kilpailivat ekosysteemin muina saalistajina.
Näissä olosuhteissa Smilodon ei pystynyt sopeutumaan pienempien ja nopeampien saaliiden syömiseen, joten sen ravinto loppui. Niinpä muut lajit, jotka olivat joustavampia ja vähemmän erikoistuneita ravinnossaan, selvisivät tilanteesta, kuten nykyisten kissaeläinten sukulinja.
Kuten olemme nähneet, tällä vertauskuvallisella eläimellä oli hyvin mielenkiintoinen elämä, ja meillä on siitä vielä paljon lisää selvitettävää.
Kaikki lainatut lähteet tarkistettiin perusteellisesti tiimimme toimesta varmistaaksemme niiden laadun, luotettavuuden, ajantasaisuuden ja pätevyyden. Tämän artikkelin bibliografia katsottiin luotettavaksi ja akateemisesti tai tieteellisesti tarkaksi.
- Christiansen, P., & Harris, J. (2005). Body size of Smilodon (Mammalia: Felidae). Journal of Morphology, 266(3), 369–384.
- McHenry, R., Wroe, S., Clausen, P., Moreno, K., & Cunningham, E. (2007). Supermodeled sabercat, predatory behavior in Smilodon fatalis revealed by high-resolution 3D computer simulation. Proceedings of the National Academy of Sciences, 104(41), 16010-16015.
- Reynolds, A. R., Seymour, K. L., & Evans, D. C. (2021). Smilodon fatalis siblings reveal life history in a saber-toothed cat. Science, 24(1), 101916.
- Salesa, M., & Anton, M. (2020). Evolución y desaparición de los félidos dientes de sable. Recuperado el 07 de noviembre de 2022, disponible en: https://www.mncn.csic.es/es/Comunicaci%C3%B3n/evolucion-y-desaparicion-de-los-felidos-dientes-de-sable